Minä ratsastajana nyt ja ennen

Moi!

En ole pitkään aikaan kirjoittanut erikoispostauksia, joten nyt on sen aika. Tässä postauksessa kerron teille tarkemmin itsestäni ratsastajana. Käsittelen ratsastajuuttani aivan alusta tähän päivään asti, joten varautukaa pitkään tekstiin!

Ratsastuksen tosiaan aloitin heti opittuani istumaan, tästä saan kiittää äitiäni. Ratsastuskoulussa aloitin ollessani 5 tai 6-vuotias. Ratsastin Järvenpään ratsastuskoulussa ja lisäksi vuokrasimme islanninhevosia Minzun islanninhevostallilla.
Ratsastuskouluaikoina ratsastus ei ollut minulle millään lailla kilpaurheilua. Ratsastelin onnellisena kulahtaneissa varusteissa ja toivoin pääseväni estetunnille lempiponeillani Siirillä tai Deemonilla. Kävin yhdet kilpailut tehtäväluokassa ollessani 7-vuotias, mutta kilpaileminen ei silloin vielä napannut mukaansa.

Tässä minä ja silloinen lempiponini Deemon vuonna 2008

Myöhemmin saatuani ensimmäisen oman hevosen, aloin jo kilpailla ja valmenautua vähän. En kuitenkaan pikkutyttönä tosiaankaan pärjännyt itsepäiselle ja pukittelevalle ponilleni, minkä takia kävin myös Takkulan ratsastuskoululla kesäkursseilla päästäkseni ratsastamaan kilteillä poneilla.
Vaikka kilpailin omalla ponillani muutamia pikkukisoja, ei kilpaileminen ollut ihan se meidän ykkösjuttu. Lähinnä vaan nautin siitä, kun pääsin ratsastamaan niin paljon kuin halusin.

Onnellinen poninomistaja♥ Minä ja Amanda kesällä 2009

Estekurssi takkulassa kesällä 2010, minä ja Topi

Jostain syystä olin kauan tosi tavoitteeton ratsastaja. Amanda oli kuitenkin oikeasti ihan hieno poni, kunhan sillä ratsasti joku osaava. Mutta minä en ollut tarpeeksi taitava. Enkä kyllä yrittänytkään olla. Ratsastuksessa kaikki oli kiinni vain siitä, kuinka kovaa pystyi laukkaamaan ja siitä, saiko mennä ilman satulaa. Ei tavoitteita, ei menestyspaineita. Vain puhdasta ratsastuksen riemua!

Amanda kesällä 2009

Sitten, kun Amanda voitti vuonohevosten estemestaruuden vuonna 2011, heräsi minussa se menestyksen halu, joka oli siihen asti pysynyt piilossa. Alkoi tavoitteellisempi treeni, vaihdoimme maneesitallille. Jotta elämä ei olisi tullut liian helpoksi, alkoi Amandan kanssa tulla ongelmia. Poni laittoi ihan uuden vaihteen päälle, nimittäin rodeo alkoi. Poni viskoi minua alas lähes kuukausittain. Saatoin lentää sen selästä kolmekin kertaa tunnin aikana. Jonkin aikaa yritin, kunnes löysin itsestäni piirteen, jota ratsastajalla ei kuulu olla: pelko. En enää uskaltanut hypätä, en enää luottanut poniini. Palasin taas siihen samaan köpöttelyyn, mitä harrastin niin usein ennenkin.

Amanda, syksy 2012

Amanda, kevät 2013

Keväällä 2013 kaikki muuttui. Kuvioihin asteli Hippu. Pääsin yli siitä pelosta, jota Amandan kanssa koin. Uskalsin taas hypätä, pääsin treenaamaan ja kilpailemaan. Tässä vaiheessa minussa heräsi varusteurheilija, jota olen edelleen erittäin vavasti. Olen äärimmäisen materialismionnellinen, rakastan näyttäviä varusteita ja yhteensopivia värejä. Tämä piirre on monen mielestä ärsyttävä, moni taas puolustelee itseään vetämällä esiin kateuskortin. Itse olen sitä mieltä, että jokainen saa pukea hevosensa vaikka pelkästään kultaharkkoihin, jos siitä pitää. Toki jotkut ovat kateellisia, aina saa kuulla kommentteja siitä, kuinka on pinnallinen, mutta en välitä, nätit varusteet on kivoja!

Hippu syksyllä 2013, materialismionnellisuus huipussaan uusissa varusteissa. Lainakuskina paras kaverini Milla.

Koitti kevät 2014. Kilpailuviettini kasvoi kasvamistaan, kiersimme jos jonkinlaisia kissanristiäisiä ja aina napatessamme ruusukkeen olin hetken maailman onnellisisn tyttö. Ja tottakai materialisti-minä jatkoi shoppailua, kiikutin hevosmessuilta kasan uusia edustusvarusteita... True-esteratsastajana otin kisoissa naurettavia riskejä, jotka tosin lähes poikkeuksetta päättyivän puomin putomiseen. Heti muistaessani pitää järjen mukana, alkoi tuloksia syntyä.
Kouluakin oli kisattava (kiitos vaan äiti), vaikka ihan tosissani inhosin kouluratsastusta. Ja koulupuolella oli valmentauduttava, vaikka ei se oikein jaksanut kiinnostaa.

RiRa 17.5.2014, 80cm ja neljäs sija. Näissä kisoissa 70cm luokassa onnistuin pilaamaan radan tekemällä aivan ihmeellisiä virheitä.

KumRa 8.6.2014, heC toinen sija. Samoissa kisoissa voitimme heB luokan

Kesällä koin taas suuria tähtihetkiä saadessani treeniin Alli-ponin. Pääsin starttaamaan Allilla Ponibreedersissä ensimmäiset alueluokkani ja saimme hieman menestystäkin. Hipun kanssa junnasimme paikallamme, napsimme kisoissa hylkyjä ja puomeja jatkuvasti. Juuri kun olin kehittynyt jopa ylitsepursuvan kilpailuhenkiseksi, ei menestystä enää tullutkaan. Miksi, oi miksi? Olisikohan kannattanut vähän rauhoittua?
Tilannetta ei ainakaan helpottanut Uuno-ruuna. Kuinka johonkin hevoseen voi ihastua niin paljon? Uunon jälkeen Hippu tuntui aina yhtä vaatimattomalta, mutta ei auttanut muu kuin jatkaa yrittämistä. Hippu oli se hevonen, joka minulla oli käytettävissä ja siihen oli tytyminen.

Uuno ja 100cm

Alli Ponibreederseissä

Hippu Jokelassa

Kesä vaihtui syksyksi, varmasta ja jopa tyhmänrohkeasta esteratsastajasta tuli jännittynyt melkein-esteratsastaja. Lopetin kilpailemisen moneksi kuukaudeksi ja aloimme hypätä kotona kohtuullisen pieniä esteitä. Sen sijaan koulupuoli alkoi kiinnostaa, aloin suhtautua kouluvalmennuksiin aivan eri tavalla.
Kuitenkin jossain takaraivossa poltti vielä halu päästä kisaamaan. Toteutin materialismiani hankkimalla upouuden kisatakin ja Hipulle uudet suojat, meidän onnensuojat.
Eipä aikaakaan, kun löysin itseni esteratsastuksen seuramestaruuksista. Turha reissu, kotiintuomisina 8vp 70cm luokasta ja hylky 80cm luokasta. Onnensuojat eivät tehonneet :D
Se siitä varmuudesta taas, ja treenit alkoivat mennä jyrkkää alamäkeä. Hippu joko kielsi tai ainakin sain sen usutettua aivan ihmeellisiin hyppypaikkoihin.
Pian vuorossa olivatkin kouluratsastuksen seuramestaruudet. Olin rataan tyytyväinen, mutta tuomaristo ei ollut. Karmaisevan tappioni jälkeen kirjoitinkin tänne melko tulikivenkatkuisen postauksen aiheesta, enkä kadu edelleenkään.

Koulumestaruuksissa ennen radan alkua, pahoittelen laatua.

Ja niin asiat ovat vain rullanneet tänne asti. Olen löytänyt itsestäni ihan uusia piirteitä. Tietty epävarmuus hypätessä paistaa selvästi kaikessa. Hipun alettua kieltelemään, olen saanut valmennuksissa niin ristiriitaisia neuvoja, että olen itse aivan hukassa. En osaa enää luottaa Hippuun, varmistelen loppuun asti jolloin hypyt ovat äärimmäisen töksähtäviä. En enää osaa nauttia hyppäämisestä niin paljon kuin ennen.
Sen sijaan olen löytänyt sisäisen kouluratsastajani. Koulupuolen arvostus on noussut paljon, haluan saada Hipusta sileällä kaiken irti. Suhtaudun kouluvalmennuksiin vakavasti, haluan päästä etenemään ja kilpailemaan vaikeammissa luokissa.

Se pelko, jota joskus Amandan kanssa koin, on juurtunut minuun niin syvälle, että tietyissä tilanteissa tietty reaktio tulee ihan vain pelosta. Vaikka tiedän, että Hipun kanssa on ratkaistava eteen, on jarruttaminen luontevampaa. Itsesuojeluvaisto laittaa minut tekemään asioita, jotka eivät aina ole niitä järkevimpiä. Epävarmuus ei vain katoa, eikä estepuolella valmentajalta tule niitä neuvoja, joita tarvitsen. Ei, vaikka asiasta on sanottu ääneen.
En koe olevani sittenkään se esteratsastaja, joka olin vielä kesällä. Muistellessani kaikkia niitä sekoiluja, joita radoilla harrastin, kauhistuttaa minua oma varomattomuuteni. Ehkä joskus, ollessani tarpeeksi kokenut ja saadessani varmuutta varmoilta suorittajahevosilta, pytyn taas ottamaan suurempia riskejä, mutta en nyt. Nyt keskityn keräämään rohkeutta voidakseni tehdä kohtuu varman ja mukavan kilpailukauden ja treenaan ahkerasti kouluratsastuksessa päästäkseni vaikeampiin luokkiin ja saavuttaakseni entistä parempia prosentteja. Se kilparatsastaja sisälläni ei ole kadonnut, vaan ohjailee edelleen suurta osaa valinnoistani!

Mitä piditte tälläisestä postauksesta? Jätä kommenttia ja linkkaa samalla blogisi, kommentoin takaisin!