Moi!
Tänään, 24.4.2015 (no okei, postaus julkaistaan vasta 25.4 puolella...), tulee täyteen kaksi vuotta siitä, kun Hipusta tuli osa perhettäni. Millainen meidän matka sitten on ollut? Sen saatte tietää nyt!
Hippu asui kauppakirjojen teon jälkeen vielä kuukauden vanhojen omistajiensa luona, 1.6 sain ponin vihdoin kotiin, ja voi kuinka onnellinen olinkan! Meidän alkuajoista on kuvia ja videoita harmittavan vähän...
Ensimmäinen kuukausi tutustuttiin toisiimme, tehtiin kaikkea kivaa ja käytiin vähän valmennuksissakin.
Heinäkuussa pääsimme leirille Hipun vanhaan kotiin ja samalla menimme ensimmäiset kisammekin. Sen viikon aikana sain huikean paljon neuvoja Hipun kanssa toimimiseen, hyppäsimme paljon erikoisesteitä ja löysin jo peräänannon esiasteen.
Kisoissa starttasimme koulua ja esteitä ja saimme yhden sijoituksenkin! Palasin kotiin onnellisena heppatyttönä ja treenit jatkuivat, kunnes muutaman viikon jälkeen Hippu alkoi liikkua epäpuhtaasti.
Ponia tutkittiin eri klinikoilla useita kuukausia, monta piikitystä tehtiin, mutta mikään ei auttanut. Lopulta vasemman etusen kavionivel piikitettiin ihan loppuvuodesta 2013 ja kuukauden saikun jälkeen poni oli takaisin treenissä tammikuussa 2014.
Kevät 2014 treenaattiinkin ahkerasti ja kiertelimme muutamissa kisoissakin, yleensä ilman mitään kummempaa menestystä. Opin tuntemaan Hippua koko ajan paremmin ja aloin luottaa siihen yhä enemmän.
Kesällä jatkoimme edelleen kovaa treeniputkea, napsimme muutamia sijoituksia kisoista ja kaikki oli täydellisesti. Kävimme kesälomalla Lahdessa, uimme, maastoilimme ilman satulaa, revitimme täyttä laukkaa ympäri valtavaa kenttää ja teimme paljon muita kivoja juttuja.
Syksyllä joku alkoi kuitenkin mennä aivan päin mäntyä, Hippu ei enää hypännyt mielellään, otimme kieltoja jopa ristikoille ja kisoissa tuli hylättyjä. Taisin silloin päättää, että musta tuleekin kouluratsastaja.
Meillä oli pitkään ponin kanssa erimielisyyksiä kaikesta, en enää nauttinut ratsastuksesta. Koulupuolella kehityttiin huimaa vauhtia, mutta kaikki luotto Hippua kohtaan oli kadonnut. Pakotin itseni kuitenkin jatkamaan, starttasimme kisoja erittäin huonoin tuloksin. Missään ei oikeasti ollut mitään järkeä ja olin hyvin onnellinen, jos vältyin ratsastamiselta.
Vuosi vaihtui, uuden vuoden mukana tuli ihan uudet tuulet, kun tein päätöksen vaihtaa estevalmentajaa. Heti ensimmäisestä valmennuksesta alkaen tiesin, että palaset ovat taas loksahtamassa kohdilleen.
Luottamusta on nyt palauteltu puolin ja toisin, osaan taas nauttia ratsastuksesta, mutta se tietty tunne mikä vielä viime kauden alussa oli, on poissa. En usko, että voin enää koskaan luottaa Hippuun niin kovasti, kuin olen joskus luottanut, enkä tule koskaan unohtamaan sitä katkeruutta, jonka meidän "välirikko" aiheutti.
Meillä on aina ollut tietynlainen viha-rakkaussuhde. Hippu on äärimmäisen hermoja raastava otus, oman arvonsa tunteva ja herkkähipiäinen, mutta on siinä toki paljon hyvääkin. Se opettaa mulle paljon, se antaa kaikkensa kun sille antaa kaikkensa.
Kaikista ponin typeryyksistä huolimatta mulla ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin todeta, että mä rakastan tota hevosta!
LINKKI VIDEOON
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti